Punaiset juureni

Vuonna 1917 maalarimestari Kiven nuorimmat tyttäret Tyyne ja Toini marssivat valokuvaamoon pyhäpuvuissaan. Neidoilla oli kuitenkin muuta mielessään kuin ikuistaa kirkkaat silmänsä ja punaisiksi retusoitavat poskensa lasilevylle: kohta kuvattaisiin koko porukan lakkokuva.Tuuloksen peilitehtaan miltei alaikäinen työväki oli keskeyttänyt yksimielisesti työnsä ja maalarimestarin teräväpäiset tytöt valittiin komitean puheenjohtajaksi ja sihteeriksi.

Tytöt olivat ikäluokkaa, jolle oli luvattu äänioikeus heidän ollessaan alakoululaisia Aleksanterin kansakoulussa yli sata vuotta sitten. Poliittisista oikeuksistaan he taistelivat vielä monta vuosikymmentä täysi-ikäistymisensä jälkeenkin, mutta toinen heistä ehti sentään nauttia työväenliikkeen sinnikkyyden tuloksista. En koskaan unohda, miten ihmeellisenä isoäitini Toini piti työeläkkeelle siirtymistään- edelliset sukupolvet olivat vanhentuneet lastensa peräkamareissa tai kunnalliskodeissa, Toinin aikalaiset taas saattoivat asua jopa kaksiossa!

Lapsuudestani muistan, miten isoäitini harjoitti puolisalaa ikivanhoja ugrilaisia rituaaleja: saunan haltijaa tervehdittiin mennen tullen, lettinauhani sidottiin Pyhäjärven rannan puuhun kun odotin isääni palaavaksi pitkältä sairaalamatkaltaan, mustikkakoria piti vajentaa metsästä tultua parin marjan verran ja marraskuun pimeydessä tarinat entisaikojen rajapiruista ja Amurin piisikeittiöiden pimennoissa vaanivista noidista tekivät kauaskantoisen vaikutuksen 60-luvun aravatalossa varttuvaan kuulijaan.

Suurta juhlaa olivat kävelyretket Toinin lapsuudenmaisemiin- Pispalaan, Tahmelaan ja tuhoon tuomittuun Amuriin joiden kuisteilla ja ulkohuusseissa opin tekeytymään olemattomaksi ja vain kuuntelemaan vanhan polven merkillisiä tarinoita.

Tutustuin Tahmelan lähteeseen jonka syvyyksissä loistivat aarnitulet kilpaa punakaartin morsianten veristen sormusten kanssa- sadut lupasivat juhannusyönä sekä maahisten rikkauksia että punakaartin paluuta, aina yleisöstä riippuen, mutta vasta vanhempana ymmärsin minkälainen symboliikka uskomusten ja laulujen taakse kätkeytyi. Kansalaissodan jälkeen työväentalot oli suljettu ja joukkokokoukset kielletty- niinpä Pispalan nuoret lesket kokoontuivat lähteelle pensaiden suojaan laulamaan haikeita laulujaan ja muistelemaan kaatuneita sulhasiaan.

Pappeja ei Pispalassa koskaan katsottu hyvällä, ei varsinkaan sen jälkeen kun kiertävä matkasaarnaaja sai sodasta järkyttyneen isotätini kokonaan sekaisin.Hän sulkeutui loppuiäkseen ahtaaseen hornankattilaan jossa kieppuivat sekaisin Dürerin raamatunkuvat Tampereen valtauksen veristen painajaisten kanssa, ja unissaan itkevä tyttö etsi jatkuvasti kadonnutta veljeään palavien talojen raunioista. Isotätini suljettiin valkoisen Suomen mielisairaaloihin, ja minulle on edelleen arvoitus, minkälaista hoitoa köyhän pispalalaisperheen tytär sai maailmassa, jossa sukulaisten kaatuminen punakaartin riveissä riitti loppuelämän kestäneeseen leimaan.

Veljeään tai rakastettuaan kansalaissodan haudoista etsineet naiset olivat myös ajatuksissani kirjoittaessani käsikirjoitusta animaatiooni Tyttö ja Sotamies. Isotätini kohtaloa tutkiessani näin oudon kappaleen lähihistoriaamme: tutustuin naisten mielisairaalohin joissa potilailla oli ollut pahimmillaan liikkumatilaa vain metrin verran. Seiniin oli maalattu keltaruskeita shakkiruudukkoja , joita katsellessa levottoman mielen piti tasaantua. Unohtuneilla hautuumailla taas lepäsivät oman käden kautta kuolleet nimettömiksi haalistuneiden puuristien alla kyselemättä enää mitään.

Toinen isotätini oli aktiivinen vapaa-ajattelija jonka keittiössä 30-luvulla väliaikaisesti kielletty järjestö piti kokouksiaan. Hänen testamentissaan luki yksiselitteisesti: "Ei pappia haudalle". Jyrkästä filosofiastaan huolimatta Tyyne oli mitä lempein henkilö, ja hänen lapsirakkautensa ulottui omien sukulaislasten hoitamisesta aina Espanjan sodan lastenapuun asti.

Usein mietin esiäitieni muodostamaa mandalaa: 1800-luvun varhaisesta kuvitteellisesta daguerrotypiasta minuun tuijottavat kunnioitusta herättävät kasvot. Ryhmäkuvassa istuvat rinnakkain kansanparantaja, mustalaisnainen, laulajatyttö ja kankaankehrääjä- ja mielessäni he istuvat aina rinnakkain vaikka elämä kasvatti heitä eri puolilla Suomen Suuriruhtinaanmaata.

Jos opin elämässäni toteuttamaan heidän oppejaan, olen melko pitkällä.

Yksi vanhan työväenliikkeen kauneimpia balladeja on Tyttö ja Kuolema, jota laulettiin Tahmelan lähteen pimennossa koko nälkäisen 20-luvun ajan. Niistä vuosista oli charleston kaukana, mutta naisten välinen ystävyys auttoi Pispalan punaleskiä kulkemaan ahtaimman paikan yli. Sama laulu tunnettiin myös alueen romanien omana versiona, jolloin vain mielikuvien valkoinen vihollinen oli hieman eri näköinen: siinä missä punalesket näkivät silmissään pohjalaisen sotilaan, kokivat romaninaiset laulavansa koko maan ylenkatseesta, "verivainosta valkoisen maan".

TYTTÖ JA KUOLEMA

Tuonne kurjimpaan kaupungin laitaan
ajoi kuoleman viikatemies
Kun hän sitoi sen ratsunsa aitaan
jo tulleensa perille ties

Oli pirtissä pienoinen väki
äiti vanhus vain tyttärineen
Ja kun kuolema neitosen näki
sanoi sinusta minä morsiamen teen

Neito itkien rukoili vastaan
tuohon kuolemaan katseensa loi
Minä tuvilleko Tuonelan lasten
tänne hetkeks vielä jäädä mun suo

Minun sulhoni katosi itään
verivainoa valkoisen maan
Enkä tiedä minä hänestä mitään
aina unissain hältä terveiset saan

Ja hän lupasi luokseni tulla
koska järvien yllä on jää
Ja kun hän kerran luokseni palaa
niin yhdessä me vietämme häät