Maailmalle ja takaisin
"Iske kitarasi tuleen,
nosta se palavana pääsi päälle-
siinä sinulle lippu!"
Pablo Nerudan säkeet kirjoitin 70-luvun puolivälissä pateettisesti koulukirjan kanteen kun yhtälöt alkoivat ahdistaa ja harmaat seinät kaatua päälle. Olin hankala oppilas, kysyin kiellettyjä kysymyksiä, kieltäydyin ristimästä käsiäni aamunavauksessa ja historianesitelmäni aiheeksi valitsin Espanjan sisällissodan suomalaiset vapaaehtoiset.
Heitä ei kouluhistoria tuntenut eikä tunnustanut, kuten ei tuntenut Tampereen naiskaartilaisia, vapaa-ajattelijoita tai aseistakieltäytyjiäkään. Koulun rehtori oli entinen kapiainen ja hänen rakastamansa sulkeisharjoitukset koulun pihalla tahdittivat loputonta ulkolukuamme särkyneen metronomin lailla: olimme osa kasvatuskonetta, ennalta määrättyihin mittoihin venytettäviä haluttomia taimia joiden tarpeettomat itsenäistymisyritykset nitistettiin mahdollisimman tehokkaasti heti alkuunsa.
Isoäitini tarinoista olin kuitenkin oppinut tuntemaan toisenlaisen kaupungin. Tiesin, mille pihalle ammuttiin hänen veljensä keväällä 1918, opin tunnistamaan nimettömän joukkohaudan painanteen Pyynikin metsässä, kuulin kertomuksia tolstoilaisista pasifisteista jotka lukivat piisikeittiön hämärässä valossa kirjoja ääneen lukutaidottomille naapureilleen haaveillen paremmasta maailmasta, rauhasta ja tasa-arvosta.
Kouluni arvomaailma ei pystynyt vastaamaan Pispalan haasteeseen. Suljin siis korvani pahimmalta melulta, pakenin Dostojevskin kanssa Pietarin kujille ja kiipesin Hugon kainalossa Notre Damen torniin. Lopulta Lorca selätti Nerudan ja sekaantui mielessäni Aragonin vapausloitsuihin: kesällä 1978 jäin hyvällä omallatunnolla nukkumaan Pariisin esikaupungissa Vanvesissa rapistuvaan kommuuniin ja annoin koulujunan mennä menojaan.
Kun lopulta palasin kouluun, kuulosti rehtorin karjunta heinäsirkan kihnuttamiselta sillä muualta kuului paljon lupaavampaa melua. Häiriön aiheuttaja oli isonenäinen, pystytukkainen ilmestys, joka puhalsi taivaan tuuliin Stockmannin rullaportaissa torkkuvien rouvien peruukit ja säikäytti kaupungin päivystävät farmaseutit suunniltaan työntämällä päänsä yöluukusta sisään vaatien hotaa. Punk saapui elämääni mestari Laanon hahmossa ja lauloi:
"Olin nuori poika kun synnyin tähän maailmaan juoksin Alarantaan ja ostin mustaa makkaraa..."
Epävireinen kitara ja liitoksistaan irtoava basso pelastivat minut viime tingassa liian ohueksi käyneestä runouden yläilmasta, ja pian huomasin kaupunkiin kasvaneen itsepintaisesti hyvää makua uhmaavia pesäkkeitä joiden suojissa kirjoitettiin omakustannuslehtiä, kuvattiin aina kesken loppuvia kaitafilmejä ja suunniteltiin talonvaltauksia. Vanvesin muistot pinnan alla uskalsin haaveilla mahdottomasta: paikasta jossa voisi rauhassa etsiä omaa tekemisen tapaansa kellaria tai vinttikamaria suuremmassa tilassa, yhteisössä jonka suojissa unelma taiteilijaksi kasvamisesta ei kenties olisi niinkään mahdoton.
Verkatehtaan tuholta kuin ihmeen kaupalla säästynyt värjäämö olisi ollut ihanteellinen paikka kulttuurin monitoimitilaksi, mutta aika ei ollut vielä kypsä ajatukselle. Omatoimisuudesta rokotettiin pikkukaupungissa korkojen kanssa, silti raastuvassa oli hauskaa. Sakkokonsertista muodostui elämys: lavan täydeltä hieman vanhemman muusikkopolven solidaarisuutta.
Silti lähtö oli taas edessä, kaupunki tuntui ankkalammikolta eikä töitä tahtonut löytyä perusteellisesti leimaantuneelle talonvaltaajalle. Pispalan ämmiäkin nauratti nuorison koohotus. Silti heidän naurussaan oli ymmärrystä, häivähdys desanttien asuttamien perunakellarien hämärää lämpöä. Hankalampaa oli aravakortteleissa: tiilitaloon noussut keskiluokka vetäisi oven päättäväisesti perässään kiinni.
Seuraavan kesän perkasin silakkaa rantaruotsalaisten troolareissa ja myin savukalaa vanhassa kauppahallissa meren rannalla. Katselin kohti etelää, mantereen oudot kaupungit nousivat sumusta ja tulivat lähemmäksi joka ainoalla puukonvedolla. Kymmenentuhatta vatsaa auki, selkäruodot pinoon ja matka saattoi alkaa...
Kun nyt, liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin, listaan opetuksia jota maailmankylä minulle antoi, tunnistan selvästi yhteneväisiä kuvioita ja perusasioita. Feodaalinen köyhyys pukeutui Ixtlanin ylängöillä samanlaiseen kaapuun kuin pakistanilaispoikien orjapiiskuri Pariisissa, väsyneet naiset kuolivat laittomiin abortteihin niin Irlannissa kuin Puolassakin. Taiwanilaisen nyrkkipajakapitalismin myrkyt peittivät aasialaisen taivaan yhtä itsepintaisesti kuin nokihiutaleet kirkkaimman idealismini sosialistisen Tšekkoslovakian puuttomilla rajaseuduilla, mutta kaiken järjettömän materialismin ja hyväksikäytön keskellä koin myös valaistumisen hetkiä: tapasin ihmisiä ja yhteisöjä, joiden vuoksi kannatti jatkaa matkaa.
Opin myös paluun vaikean taidon ja asetuin aloilleni uudestaan, takaisin Pispalaan joka tällä välin oli alkanut tuskallisen nahanluontinsa. Vanhat pahasuiset naiset, sisämaahan eksyneet merimiehet ja taivaanrannan maalarit alkoivat jäädä yhä ahtaammalle käkikellotalojen ja asfaltoitujen katujen levitessä ympäriinsä käsittämättömän kasvaimen lailla eikä lasten ja juoppojen tarvinnut enää varjella salaisia oikopolkujaan: eräänä päivänä niitä ei kerta kaikkiaan enää ollut.
Pala vanhaa maailmaa sentään jäi ympärilleni - toistakymmentä vuotta olen asunut talossa, jonka rakensi aikoinaan Pispalan punakaartin oikeamielinen päällikkö Aatto Koivunen. Makuukamarissani punakaartin naiset päättivät sotaan lähdöstä yhdeksänkymmentä talvea sitten, ja edelleen haluan uskoa, ettei heidän uhkarohkea taistelunsa ollut turhaa. Sota hävittiin, unelmat jäivät - ja jäi myös hyvin rakennettu keltainen talo jonka vintille mahtuvat vielä monen sukupolven haamut.
Kadonneet kollektiivit
Olen opiskellut ja työskennellyt kahden vuosikymmenen ajan maassa joka vaihtoi kolme kertaa nimeään, läpikävi tuskallisen muodonmuutoksen sosialismin arjesta hurjan idealismin kautta tympeään äärikapitalismiin onnistuen silti säilyttämään ainakin osan vanhaa keskieurooppalaista identiteettiään: en osaa edelleenkään vastata tyhjentävästi kysymykseen, olimmeko onnellisempia Tšekkoslovakiassa, Tšekin ja Slovakian liittotasavallassa vai EU:n syliin kiivenneessä Tšekinmaassa. Praha vastaa ihmettelyihini tuhahtamalla väsyneesti, Pyhän Vituksen katedraali piirtyy kaupungin ylle yhtä vastaansanomattoman ankarana kuin kolmikymmenvuotisen sodan tai muun vähemmän tärkeän valtataistelun aikanakin ja Kaarlen sillan kivipatsaat hyväksyvät ikiaikaisella tyyneydellä niin japanilaisturistien nopeat kujanjuoksut kuin umpihumalaisten brittien oksennuksetkin.
Pienempiin kysymyksiin osaan vastata tyydyttävästi: työelämässä olimme onnellisempia ennen. Kapitalismi koitui taiteilijoiden viholliseksi, liian moni entisistä huippukollegoistani kituuttaa tänään hanttihommissa olemattoman sosiaaliturvan tehdessä tyhjäksi unelmat rauhallisesta eläkeiästä.
Olen nähnyt, miten yksi maailman lahjakkaimmista animaattoreista jakaa mainospostia, miten vanhan valtionstudion taitavin filmimekaanikko nostelee keiloja uusrikkaiden urheilukerholla ja miten taitavasti kaikki ovat oppineet tutkimaan lähikortteleidensa roskakorit: koskaan ei voi tietää, montako palautuspulloa niiden uumenissa piileskelee. Paradoksaalisesti kaikilla on nyt vapaus matkustaa, mutta kovin harvalla siihen on varaa. Varaa ei ole myöskään sairastaa: jos jostain syystä et pysty itse maksamaan vakuutusturvaasi, olet pian persona non grata kaikissa sairaaloissa ja Hippokrateen vala alkaa olla nuoren polven lääkäreille tuntematon käsite.
Myös taiteilijan imago oli terveemmällä pohjalla kollektivismin aikaan: kunnia hyvin onnistuneesta työstä jakaantui koko työryhmälle, ohjaaja oli vain yksi tekijä muiden joukossa, osa ketjua jonka jokaisella jäsenellä oli suuri merkitys. Taiteelliset epäonnistumisetkin jaettiin samalla logiikalla: tiimi painui pariksi päiväksi hospodaan murehtimaan ja palasi sitten virkeänä sorvin ääreen. Kollektivismi ei ollut taiteilijoiden yksinoikeus: ammatistaan ylpeitä osaajia oli niin kenkätehtaissa kuin konditorioissakin, mutta yksilön suorituksille ei annettu samaa järkyttävää painoarvoa kuin nykyään.
Yhteiskunnan nopea kaupallistuminen toi tullessaan myös trendisairaudet. 90-luvulla opittiin nopeasti, mitä tarkoitettiin niin anoreksialla kuin bulimiallakin, ja Husakin aikaiset itse kasvatetut hamppuviljelmät väistyivät nöyrästi ekstaasin ja heroiinin tieltä. Pohjoisten moottoriteiden varsilla moneen kertaan myydyt vietnamilaistytöt ja mustalaispojat kauppasivat palveluksiaan Baijerin hurskaille liikemiehille, jotka rajan taakse palattuaan ripittäytyivät pienissä kyläkirkoissaan ennen illallispöytään laskeutumistaan. Ja tuliaisina kaikilla oli puutarhatonttuja joita puolalaiset lapset maalasivat elohopeaa hohtavilla siveltimillään...
