Katariinan haastattelu: "Uralin perhosen juuret ovat Suomen kansan kertomaperinteessä"

Katariina Lillqvistin nukkeanimaatioelokuvassa ”Uralin perhonen” ratsusotilas kohtaa Kirgisiassa kauniin nuorukaisen shamaanin majassa. Herra vie nuorukaisen mukanaan palvelijanaan ja heidän tiensä eroavat vasta Suomen kansalaissodan rovioiden ääressä. Elokuvan käsikirjoituksen juuret ovat Suomen historiassa ja sen kansan kertomaperinteessä. Uralin perhonen sai alkunsa, kun Lillqvist elvytti Tampereen Pispalassa keräämiänsä tarinoita ja Hannu Salama tarkisti faktoja ja vuosilukuja ja kertoi Lillqvistille omia lapsuudenmuistojaan.

- Samankaltaisia kansantarinoita tuntuu koko ajan vain löytyvän lisää kuin ne, joihin Uralin perhonen perustuu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta minulle ilmoitettiin, että heilläkin on samoista asioista kertovia tarinoita arkistoissaan. En ollut osannut niitä hakea Tampereen ulkopuolelta, mutta jos aihetta vielä edelleen työstän, niin minun täytynee matkustaa myös Helsingin arkistoja penkomaan. Vaikka nämä tarinat ovat olleet suurelle yleisölle tuntemattomia, ne ovat monille tuttuja. Esimerkiksi Veijo Meri on kertonut kuulleensa yhden version tarinasta Mannerheimin kamaripalvelijasta, joka oli silitellyt marskin vaatteita, Lillqvist kertoo.

Tarinat ovat myös Lillqvistin lapsuuden ja nuoruuden tarinoita, joita hän kuuli vanhoilta mummoilta, joiden seurassa hän viihtyi.

- Uralin perhosen työstäminen oli vähän samanlaista kuin esimerkiksi romaniaiheisten animaatioideni tekeminen. Niitä varten keräsin talteen romanien suullista perinnettä. Nekin tarinat olivat kätkettyjä tarinoita, sellaisia, joita ei virallisesti tai suurelle yleisölle ollut olemassa.

Tältä osin Lillqvistin työskenteleminen on dokumentointia, mutta hän korostaa, että tyylilajeina animaatio ja dokumentti ovat aivan eri asioita. Taiteilija käyttää perinnettä ja kertomusta materiaalina, jonka hän työstää teokseksi. Teoksen todellisuusviittauksia ei pidä tarkistaa, sillä teoksen todellisuus on sen sisäinen maailma.

- Työskentelytapani on paljolti peräisin käymästäni Prahan elokuvakoulusta, mutta käsikirjoitusvaiheessa pengon arkistoja enemmän kuin keskivertotšekkikoulukuntalainen. Uralin perhosta varten tein myös nauhurihaastatteluja, joista nousivat tarinan päähenkilöt. Ne sitten sovitin kafkamaiseen tarinamuotoon.

Uralin perhonen kertoo onnettomasta rakkaudesta

Uralin perhonen kertoo Mannerheimin salaisuudeksi muuttuneesta kirgisialaisesta kamaripalvelijasta, punaleskistä ja punaorvoista. Siinä on kyse sodasta, menetyksestä ja rakkaudesta.

- Oikeastaan tarina kertoo rakkaudesta, jolla ei ollut mahdollisuutta. Pispalan hullusta leskimorsiamesta, punakaartin Annasta, jonka sulhanen murhattiin laivalakossa, palvelijasta, johon hänen herransa pettyi, surullisesta vanhasta ratsusotilaasta, joka kuoli yksinään ja yksinäisenä. Aamulehden kriitikko vertasi elokuvaani rakkaustarinana Brokeback Mountain -elokuvaan. Uralin perhonen kertoo kuitenkin henkilöistä, joiden kenenkään elämä ei lopulta ollut onnellista. Uralin perhonen voi tuoda mieleen esimerkiksi Maalaislääkäri-nukkeanimaationi, joka on satu ihmisistä sodan jaloissa, Lillqvist pohtii.

Lillqvist ja Salama halusivat aikoinaan nostaa Uralin perhosella keskusteluun myös Mannerheimin pimeän puolen. He taltioivat hävinneiden historiaa, jossa valkoisen kenraalin kädet ovat oman kansan kaadettujen veren tahraamat.

- Onhan Uralin perhonen poliittinenkin elokuva, kun se puhuu hävinneiden historian unohdusta vastaan. Nyt on ensimmäistä kertaa pystytty purkamaan tätä historiaa, kun teos on herättänyt ihmiset kuulemaan näitä tarinoita. Ehkä Suomessakin ollaan siirtymässä sellaiseen mannermaiseen keskustelutyyliin, jolla vaikeista asioista voidaan puhua. On näitä tarinoita toki ennenkin kerrottu, esimerkiksi Veijo Meren ja Paavo Haavikon toimesta, ja sitten on ollut aikalaiskertomuksia ja kirjeitä. Mutta onko nukessa sitten joitain voodoo-ominaisuuksia, kun tämä teos on nyt herättänyt näin voimakkaita reaktioita?

Uralin perhonen esitettiin jo vuonna 2004 samannimisenä radiokuunnelmana ilman kummempaa kohua. Onko siis radiolla erivapauksia suomalaisessa demokratiassa vai onko kyseessä visuaalisesti ylikuormittuneen maailmamme miltei maaginen usko kuvan voimaan, Lillqvist kysyy. Poliittisen nukketaiteen tehtävä on Lillqvistin mukaan kieltämättä aina ollut vallanpitäjien kritisoiminen, jonka tehtävän elokuva on nyt hyvin täyttänyt. Samalla se osoitti, kuinka Suomessa voittajat edelleen tunnistavat itse voittajiksi ja hävinneet hävinneiksi. Ja kuinka huono omatunto voittajilla on, kun he eivät kestä nukkien kyseenalaistamaa 90-vuotista sankarisatuansa.

”Tammisaaren Maisteri, Enkelintekijä ja Uralin Perhonen ovat kadonneet unohduksen linnunradoille, hourailevasta Elviira Kärpäsestä puhumattakaan. Heidän tarinaansa on haettava muualta, vankileirien nimiluetteloista, hullujenhuoneiden haalistuneista seinäkirjoituksista ja lauluista joita soitettiin 30-luvun kuisteilla pimeän viinan noustessa hitaasti päähän.”

Tekojensa mukaan ihminen tuomitaan

Uralin perhonen –elokuvan alussa Mannerheim on kiirastulessa puntaroimassa hyviä ja pahoja tekojaan. Suurimmaksi suomalaiseksi valitun taivaspaikka ei ole itsestään selvä, lieneekö se avautunut hänelle lainkaan.

- Kuulin vähän aikaa sitten Mannerheimin viimeisinä vuosina äänitetyn puheen, joka oli hyvin surullinen: elämä on mennyt ohi ja mitä siitä on jäänyt käteen. Mannerheim on joutunut miettimään, kuinka paljon sitä verta on tullut hänen päälleen. Kuolinvuoteellaan ihmisen täytyy käydä läpi tekonsa. Jos olet verta vuodattanut, niin kyllä se palautuu tilinteon vaatimuksena jossain kohtaa elämää, riippumatta siitä, oletko vuodattanut verta voittajien vai häviäjien puolella. Mannerheimin esittäminen kiirastulessa on herättänyt vihaisia reaktioita, mutta jos henkilö tunnustaa kristillistä uskoa, hänen täytyy myös silloin tunnustaa, että kukin joutuu tilille teoistaan, Lillqvist huomauttaa.

Jos hän tämän kieltää, hän on ristiriidassa oman uskonsa kanssa. Äkkiseltään kuulija tai katsoja lukee Mannerheimin huonojen tekojen joukkoon myös hänen kyllästymisensä palvelijaansa, jolloin hän jättää palvelijansa oman onnensa nojaan, selkään ammuttavaksi. Mutta monen vuoden jälkeen palvelijan kuolinyönä Pispalan harjulla säikyttelee kulkijoita luonnoton hahmo, joka vihdoin vauhkona surusta katoaa Pyynikin metsän varjoihin.

- Ehkä Mannerheim oikeasti rakastui palvelijaansa ja antoi tunteidensa viedä. Vuoden 1918 kiihkeät tapahtumat saattoivat vain kerta kaikkiaan pudottaa palvelijan kyydistä.
Jos Mannerheim oikeasti rakasti palvelijaansa, rakastiko hän vaimoansa Anastasia Mannerheimia (omaa sukuaan Nikolajevna Arapova)? Kuinka huonosti tai hyvin hän vaimoaan kohteli?

- Totta kai Anastasia oli pettynyt mieheensä ja avioliittoonsa, joka päättyikin asumuseroon jo 10 vuoden päästä ja siitä sitten myöhemmin edelleen viralliseen avioeroon. Anastasia lähti asumuseron jälkeen heidän kahden tyttären kanssa Yhdysvaltoihin ja kuoli lopulta Pariisissa.

700-sivuisessa muistelmateoksessaan Mannerheimin kerrotaan omistavan avioliitolleen ja vaimolleen yhden lauseen. Liitosta syntyneet lapset Anastasie ja Sophie pysyivät koko ikänsä naimattomina. Ensimmäisen maailmansodan aikana Anastasie liittyi Englannissa karmeliittaluostariin, mutta luopui kuitenkin 1930-luvulla nunnankaavusta.

- Sophien elämästä minulla on sellainen mielikuva, että se oli lopulta aika surullinen.

Uralin perhonen kerää kiitoksia

Lillqvistin ja Salaman Uralin perhonen esitettiin ensimmäisen kerran Pispalassa pyhäinmiesten päivänä 2004 ja samanaikaisesti radiossa, jossa se sittemmin esitettiin yhteensä neljä kertaa. Seuraavana syksynä se edusti Suomea Prix Italy-kilpailussa Milanossa.

- Kuunnelma sai Italiassa kiittävän vastaanoton: köyhien tarinat ovat ymmärrettäviä monenlaisessa kulttuuriympäristössä.

Myös Tampereen kansainvälisten lyhytelokuvajuhlien kotimaisen kilpailun tuomaristo liikuttui Lillqvistin kauniisti nukkeanimaation perinnettä ja ilmaisuvoimaa kunnioittava teoksesta. Se palkitsi Uralin perhosen parhaana animaationa.

Mia Hemming

Lue myös Film-o-holicin arvio Uralin Perhosesta!